En ole aiemmin kokenut niin vahvaa kipua kuin tunsin viime kuukauden aikana. Se oli aivan kamalaa ja täysin toivotonta ja itsetuntoni oli aivan pohjamudissa. Toivottavasti vastaavanlainen kokemus antaa odottaa itseään.

Sain kelkan käännettyä kuun vaihteessa. Tai en tiedä käänsinkö kelkan vai käänsikö kelkka itsensä. Juttelin Skypessä erään rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa olimme parisuhteessa reilu vuosi sitten ja sittemmin pystyneet muodostamaan ystävyyssuhteen. Sanottakoon että vasta viime syksynä olen oppinut muuttamaan näkemystäni siitä mitä ihmisiltä odotan ja mitä suhteemme on. Toinenkin ihastukseni on muuttunut hyväksi ystäväksi. Skype-keskustelu sai minut tajuamaan, että en ole yksin ja että minulla on aina joku, jolle kertoa asioistani ja jolle merkitsen hyvin paljon.

Jos tuosta masiskuusta löytää hyviä puolia, niin ainakin se auttoi minut hahmottamaan kipuni ja löytämään ainakin nämä pari huhtikuun viikkoa kestäneet ratkaisut. Kipu ei antanut muita mahdollisuuksia kuin katsoa asioita ilman pelkoja.

Ensinnäkin tajusin, että mitä kaipaan on oma lauma. Kaveripiiri johon palata aina toistuvin väliajoin kun tulee omaa laumaa vaativia tilaisuuksia, lauamatapahtumia - vappu, juhannus, joulu. Nämä ovat olleet todella tuskaisia kun olen joutunut kärvistelemään yksinäisyyden mahdollisuutta, muiden yhteisen olemisen katselemista näyteikkunan läpi. HALUAISIN, että voisin joka toinen viikonloppu pyörähtää tiettyjen siistien tyyppien kanssa ulkona tanssimassa, mutta tajusin että tarvitsen hyvinvointiini ryhmän kavereita jolle on ok voida huonostikin. Kun kaverit ovat sieltä täältä ripoteltuina omiin ryhmiinsä, tunnen itseni ulkopuoliseksi aina jonkin laumatapahtuman aikaan. Muutenhan kun heidän kanssaan voi käydä kahvilla ja nauttia toisen seurasta, mutta laumatapahtumat jättävät minulle kadulle kun muut tanssivat ikkunan takana.

Toisekseen tajusin, että minun on jätettävä itsekritiikki ja kunnioitettava itseäni enemmän. Olen aina ollut tosi heikoilla uusien tyyppien kanssa kun olen helposti arvostellut itseni ulos heidän seurastaan. Jostain kumman syystä - terapia, kipujen käsittely? - olen nyt omaksumassa ajatusmallia, että olen hyvä tällaisenaan. Sen sijaan että roikkuisin porukoissa joissa alan helposti miettimään oman olemiseni oikeutusta, olen päättänyt olla sellaisten ihmisten kanssa jotka huomioivat minut positiivisella tavalla. Ehkä tämä sinänsä on jo helpotus - minun ei tarvitse olla kaikkien kaveri, vaan vain niiden jotka osaavat käyttäytyä oikein minua kohtaan. Viime keväänä kävin läpi saman rumban sen ihmisen kanssa jonka piti olla äitini - hän on aina käyttäytynyt tuhoavalla tavalla minua kohtaan ja jätin hänet, sillä minun ei tarvitse olla yhteydessä keneenkään joka ei kunnioita minua.

Näillä eteenpäin, katsotaan kauanko tämä hyvä olo kestää. Väsymys on parina viime päivänä taas ollut armoton - keho on ollut ihan unessa kun olen käynyt ulkona - ja toisaalta hyvä olo on pitkästä aikaa kestänyt vähän kauemmin.

Viimeisen kuukauden aikana kivut on kuitenkin olleet ihan sietämättömiä. Tunne laumaan kuulumattomuudesta ja vaikeus luottaa uusiin ihmisiin- tai oikeammin pitää kehenkään yhteyttä kun heitä ei nää - saa mut tuntemaan itteni todella, todella yksinäiseks. Pelkään, ettei ketään kiinnosta olla kanssani tekemisissä sen syvällisemmin - mitä minulla muka on annettavaa? Olen väsynyt, masentunut ja yksinäinen enkä oikein osaa keskittyä mihinkään.

Esimerkki: Kävin tänään eräässä tukiryhmässä keskustelemassa asioista. Jossain vaiheessa en enää pystynyt keskittymään keskusteluun, vaan omat ajatukset alkoivat mennä eri suuntiin. Yritin päästä keskusteluun mukaan mutta en kokenut tulleeni kuulluksi. Pärjäsin tuon yli ihan ok, mutta jäi yksinäinen olo.

Jatkoa kotona koneella: Laitoin tänään viestiä yhteen ryhmään jolla on samanlaisia keskittymiseen liittyviä ongelmia kuin mulla. Reagoin tosi tosi vahvasti siihen että muut puhui myös samassa ketjussa ja viestiäni ei noteerattu. Toinen viesti kyllä noteerattiin, mutta se ei jotenkin estänyt mua reagoimasta: koin olevani taas todella, todella yksin ja lauman ulkopuolella. Ja vielä kun uskalluin laittamaan eräälle päivällä näkemälleni fb-kaverikutsun ja viestittelimme, mutta hän jätti hyväksymättä. Murskaavaa. Kenelle kertoisin näistä tunteista? HALUAN ELÄÄ mutta pyykkien laittaminen hyllyynkin käy ihan ylittämättömäksi esteeksi. Olen yksin enkä saa elämästä kiinni. Itkin, vollotin, menin sänkyyn makaamaan. 

Kävin läpi ajatuksia itsemurhasta. Hyppäisinkö sillalta, lääkkeet, pistooli. Kuvittelin itseni tippumassa alas siltaa pää edellä ja koin itseni vapaaksi. Kävin läpi mitä muut asiaan sanoisivat kun se heille kerrottaisiin: arkiaamu on kuollut. Voi ei, ja asia olisi kuitattu - en usko, että merkitsen sen enempää.

Tiedostin jossain vaiheessa jälleen että ylireagoin totaalisesti tuohon viestien noteeraamatta jättämiseen, mutta se juuri on ongelma - koen tulevani hylätyksi niin pienistä asioista, vaikka tiedän ettei niissä ole mitään järkeä. Se on se syy miksi en näe mitään muuta tietä ulos.

Tarvitsin työttömyyttä jotta pystyin käsittelemään omia juttujani. Ne on edelleen kesken. 

Töissä oon kuitenkin saanut rytmiä elämään. Nyt on moni päivä sellanen et jaksan pestä hampaat ja tehdä fysioterapialiikkeet. Työttömänä en aina jaksanu.

On syy mennä nukkumaan. Vaikka menee vieläkin aamukahteen. Onneks työt on ollu päivällä.

Mun työ on aika merkityksetöntä. Ainoa mitä siellä saa varsinaisesti aikaan on hyvä mieli itselle ja toisille. Kai se suurin arvo mitä voin antaa on olla hyvä itseäni ja muita kohtaan. Siitä kun on vähän pulaa. Et toinen hymyilee ihan vaan ku on kivaa olla toisen ihmisen kanssa.

Se antaa rytmiä että en enää jää vellomaan niin pahasti pääni sisään omiin ahdistustiloihini. Ja ehkä niistä ahdistustiloistakin on helpompi päästä ulos kun on erilaisia asioita elämässä, ettei tarvi ajatella vain yhtä asiaa.

Mut vittu mä melkein pyörryin maanantaina ku oon ollu jotenkin niin väsyny. Oon aina ollu väsyny ja se pelotti ehkä eniten vaikka viime kerralla jaksoinki. Silloinki väsytti.

Onneks mä oon nyt töissä vaan kaks kuukautta.

AI JOO! HITON HIENOA SUOMI! OLLAAN PÄÄSTY VUONNA 2014 MUKAAN KEHITYKSEN KELKKAAN! 105-92! HOMORUMMUTUS ETENEE!

En halua kohdata huomista.

En tiedä mitä tää taas on, mutta samaa paskaa tuntuu olevan joka ilta nykyisin, taas. Rupeen vaan välttelemään sitä välttämätöntä että jossain vaiheessa olis nukuttava. 

Toisaalta olen väsynyt. En saa keskityttyä mihinkään (mutta se ei ole uutta), mieleni vaeltaa eri asioissa (sekin on niin tuttua) ja harhautan itseni ilmatieteenlaitoksen sivuille kolmannen kerran välilehden jo suljettuani.

Känniset tulee kotiin eli on aamuneljä ja mua vituttaa kun olen taas ollut illan yksin.

Oho. Vuosi työttömänä.

Viikonloppu oli ihana ja täynnä tapahtumia ja tuntuu etten ollu kotona hetkeäkään.

Maanantaina heräsin koomassa.

Pääsin yheltä syömään eilisen linssikeiton ja sit takas pehkuihin. Ärsyttävää että pitikin sopia et pidetään se tapaaminen mentorin kanssa päivällä. Jaoin juttuja et mul ei oo voimavaroja. Sovittiin et nyt ei jatketa tätä kun ei ole fokusta.

Jaoin itestäni liikaa, se sattu, lähden menemään karkkipussi mielessäni kohti citymarkettia. Jään kirjastoon vetämään pussin nassuuni ajattelematta mitään, sattuu vaan niin kovaa. En pääse jatkamaan matkaa kotiin, kierrän s-marketin pullahyllyt, melkein menen ostamaan suklaata rautiksen karkkitorilta. Ohjaan itteni ostamaan kaks juustoa mäkkäristä vaikka olin just syöny leipiä ja karkkipussin eikä oikeasti ole nälkä, en vaan haluu ostaa lisää suklaata. Iskee jano. Istun kauppakeskuksessa koomassa pilliomenamehu kädessä ja luen artikkeleja kännykästä jotta mielellä olis jotain tekemistä ettei tarttis tuntee kipuja. Kierrän karkkitorin kautta mutta ei edes tee mieli mitään ja kaikki on kallistakin joten ees se ei vedä kiusauksen puolelle.

Pyöräilen kotiin, aiemmin en pystynyt, oli liian kylmä ja sattui. Käyn kaupassa ostamassa aamiaiseksi croissantteja ja rahkaa kaurapuuroon. Pääsen sänkyyni, romahdan. Tänään tiistaina en lähde täältä mihinkään. Kaveri tekstaa, en halua nähdä, voi ei onko pakko, vaikka ei edes kysynyt, se ajatus ahdistaa sillä innostun ja tiedän etten kuitenkaan jaksa.

Tässä välissä ehtii vielä täyttyä vuosi työttömänä. Sinä aikana olen kirjoittanut e-kirjan, päätynyt taas burnoutiin, asunut viidessä eri asunnossa ja aloittanut sukupuolenkorjausprosessin. 

Pieniä asioita ihmisen elämässä... En tiedä, olisinko pystynyt tekemään oman alani töitä.

Nyt väsyttää, kävin eilen pippaloissa ja lähden kohta kaupungille. Avaan sitten enemmän kun jaksan.

Meilailen mentorilleni että nyt ei voimavarat riitä työnhakuun, siirretään tapaamista. Hänen roolinsa kun on auttaa minua työnhaussa. Olen pyöritellyt asiaa mielessäni monta päivää, mutta en ole päässyt kirjoittamaan meiliä. Kun asia tulee mieleeni, tämä alkaa käydä jotain kummallista keskustelua syistä miksi ei kannata lähettää meiliä. Minun pitää perehtyä yhden meilin kirjoittamiseen kolmen päivän ajan, jotta tiedän mitä haluan. Muuten tuntuu kuin en ole tehnyt tarpeeksi tarkkaa työtä ja vakuuttunut siitä mitä tarvitsen.

Mitä jos sieltä tulee ei?

Tai jotain muuta? Yritän varautua joihinkin kummallisiin vastauksiin.

Ajatukseni kietoutuu toiseen. Lähetettyäni meilin käyn tori.fi:ssä. Kävin eilen kierrätyskeskuksessa hakemassa vaatekaappia. Sitä ei löytynyt, tämä oli toinen yritys. Tori.fissä näkyy ihan miellyttävä kaappi. Mutta onko se sellainen minkä minä haluan? 

Onko se sellainen, jonka vuokranantaja haluaa? Hän kun on lupautunut maksamaan/ostamaan kaapin asuntoon. Soitanko vuokranantajalle? 

Soitanko myyjälle? Mitä kysyisin? 

Tarkoittaako se sitä että nyt olen varannut kaapin? Entä jos en otakaan sitä? 

Ja mitä hittoa mun pitäis uskaltaa pyytää joku kaveri auttamaan sen kantamisessa asuntoon. Aivan saatanan ahdistava ajatus, entä jos joku sanoo ei? Olenko sellanen joka yrittää vaan hyötyä kavereistaan ja joka ei ole koskaan yhteydessä kuin silloin kun tarvii jotain, vaikka syy on ettei pysty olemaan yhteydessä muuten koska ei keksi mitään sanottavaa? 

Entä vuokranantaja? Mitä hän ajattelee? Soitanko turhaan?

Entä jos jätän soittamatta ja teen päätöksen ja hän ei ostakaan kaappia? Entä jos hän pitää minua tyhmänä kun ostin tuollaisen kaapin?

Kellahdan kyljelleni sänkyyn ja tuhahdan aargh mä en haluu. Pieni annos vihaa kuohahtaa ja saa minut hetkeksi järkiini. Melkein soitan vuokranantajalleni.

Saan meilin mentoriltani, sillä mietin näitä tunnin. Hän sanoo että olisi varmaan ihan hyvä tavata ja jutella.

Apua entä se mitä minä halusin. Olenko nyt kynnysmatto jos suostun hänen pyyntöönsä vaikka olen halunnut jotain muuta? 

Mietin taas soitanko vuokranantajalle.

Tiedän että se olisi ihan hyvä. En vaan pysty kohdata häntä.

Kirjoitan vastauksen mentorille, nähdään maanantaina. Hän toivottaa hyvää viikonloppua, minä en ole tässä tilanteessa osannut ajatellakaan mikä viikonpäivä nyt on. Kun masentaa ja ahdistaa, ajan kululla ei ole merkitystä.

En soita kellekään, lähden kauppaan ja olen ihan vitun ahdistunut, mieli on kuin peltipurkkiin sullottu.

Kaikki varmaan alkoi siitä kun tulin kotia kierrätyskeskuksesta, keitin illaksi aamiaispuuron, palasin saunasta. Ajattelin että ei vitsit, nyt en kyllä mene läppärille kun en saa siitä mitään mitä haluan. On parempi olla hetki hiljaa ja katsoa mitä haluan.

No minä haluan jakaa suruni ja iloni ja sittenkin tuntuu että ne jäävät sinne tyhjän ketsuppipullon seinille. Yhtä turhina, yhtä koskemattomina. Kelle minä jakaisin, kuka minut näkisi. Ei tule pois vaikka kuinka ravistaisi.

Mietin sitä ihmistä joka on minut nähnyt ja jolle olen voinut jakaa. En peloiltani ja traumoiltani aina uskaltanut, nyt hän on jossain kaukana. Ehkä uskalsin ymmärtää eron merkityksen vuoden siitä etäällä? Ehkä nyt olen vihdoin koskettanut lasipullon reunoja?

Herään kahdeksalta, katson wake-up-valon kelloa. Tänäänkin nukuin putkeen noin 6 tuntia. Se ei riitä, ja sittenkään en saa nukutuksi lisää. Pyörin sängyssä kun mieleni käy kierroksilla. Otan ehkä kännykän käteeni ja näprään facebookissa jossa vituttaa kun en halua ottaa yhteyttä ihmisiin, selaan jaettuja artikkeleja ja lopulta Ylen uutisia. 

Koetan rauhoitella itseäni, torkahdan ehkä hetkeksi. Pari tuntia päivää tapettu. En saa itseäni pesemään hampaita tai fysioliikkeitä. Ehkä myöhemmin. Nousen röhnötysasentoon ja otan läppärin syliini. Kirjoitan tämän blogitekstin. Kello on 12.