Jahas. Tänään meni arkiaamu siihen et pystyin nukkumaan joskus viideltä ja heräsin puolenpäivän jälkeen. Näit on nyt tullu viikon sisään kaks.

Ei sillä, sillä mitä varten mä menisin nukkumaan? Mikä mua aamulla odottaa? Nytkin koitan viivyttää iltaa vaikka kello on jo kymmenen. Nakersin juustoa ja join shotin yrttilikööriä, sillä mä en viikate soikoon tiedä mitä mä tekisin tällä ajallani. Ahdistaa, sen tiedän.

Tää on mun ainainen riesa, silloinkin kun koitin olla tehokas ja täyspäinen työväestön jäsen. Ehkä mua kalvaa toivottomuus: vaikka tänään oli hyvä päivä, sillä nousin sängystä nähdäkseni kaverin, niin mä en osaa luottaa siihen että mulla olis mitään annettavaa huomenna.

Tää on myös väsymystä, sillä kuten sanottua, mulla oli tosi hyvä olo sen aikaa ku olin valveilla ja ihmisten ilmoilla sen pari tuntia ja pari tuntia sen jälkeen.

Ja kun väsymys iskee, pitäis olla jotain mitä kohti suunnata katse. Mitä varten mä lataisin akkujani? Ehkä mun luottamus siihen et mä onnistuisin jossain mitä haluan on tallattu niin pohjalle etten mä pysty enää näkemään pidemmälle kuin tää päivä. En oo koskaan pystyny, tai nyt tuntuu siltä. Silloinkin kun näin putkien läpi ensin yläasteen, sitten lukion, sitten yliopiston ja sitten valmistumisen, en pystyny rentoutumaan koska koko ajan piti olla suoritus päällä. Suoritin jotta pääsisin johonkin missä mun ongelmat ei enää olis mun ongelmia vaan olisin hauska, fiksu ja hyvännäköinen. Suosittu.

Aluksi kaikki tuntuu helpolta: asunnonkin löysin ja muutin ja sain roudattua asiat paikoilleen - mutta kun pitäisi jotenkin viimeistellä homma valmiiksi tai suorittaa projektin jokin tuntematon osa, mua pelottaa niin paljon että vaivun epätoivoon. 

Kai tää homma kaatu sit siihen et mä en saa ajatuksiani pois ahdistuksesta johonkin mihin voisin luottaa. Pelkään niin paljon kohdata - jotain. Lamaannun.

Mun tarkotus tällä kirjotuksella ei ole angstata. Ennemminkin haluan nähdä selvemmin miltä musta tuntuu. Toisaalta tiedän että siitä ei ole tällaisessa tilassa mitään hyötyä, toisaalta se on kaikki mitä mulla on etten hae taas karkkipussia keskellä yötä.

Ja tiedän että tää epätoivon täyttämä pyristely johtaa just siihen, sillä millä muulla turruttaisin kipuni kuin syömällä.

EDIT: Eipä johtanukaan! tuli helpottunu olo kun sai purettua tunteet tekstiksi. Oli siitä jotain hyötyä nähdä selvemmin.