Olen saanut tuntea niin paljon iloa viime päivinä ja toisaalta olen käynyt myös läpi niin paljon pelkoja, että tämä ei ehkä tullut sittenkään yllätyksenä.

Kävin eilen uusien kaverien kotibileissä - siis jotain mitä harrastan nykyään kerran vuodessa - ja nautin seurasta jonkin aikaa. Huomasin kuitenkin että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi mitä enemmän ihmisiä saliin saapui. Loppuillasta istuin yksin ja vaikka olin hyytynyt paikalleni koko illan ajan, nyt se alkoi tuntua pahalta. Itkin vessassa ja lähdin kotiin ennen kuin kello löisi kaksitoista ja muuttuisin lopullisesti itkeväksi kurpitsaksi, en pystynyt kävelemään ihmisten keskelle hyvästelemään.

Yöllä tuotin aikajanan ahdistuksestani nettiin. Se selvensi pääni ja pystyin nukkumaan.

Aamulla luin kommentteja ja itkin kun joku näki kipuni eilisillan kuvasta. Kaveri tuki minua ahdistuksestani lähettämiin öisiin viesteihin, lämmitti. Ajattelin exää ja kipu purkautui vavisten itkemällä.

Mä uskon että psykoanalyytikko Joseph Weiss on ollut jännän äärellä kun se on selvittänyt, että paha olo voi purkautua vasta kun kokee olevana turvassa. Leffassa tulee itku lopussa koska on käyty läpi niin monta pahaa asiaa ja voi vihdoin luottaa et hyvä voittaa. Sit ku vaara on jo ohi.

Et vaikka tää on rankkaa niin mulle on ihan sikatärkeää voida kokea olevani turvassa ja itkeä paha olo pois. Ei se oo mulle niin tuttua.