Olenpahan tässä hytkyen itkenyt tämän illan.

Kaikki varmaan alkoi siitä kun tulin kotia kierrätyskeskuksesta, keitin illaksi aamiaispuuron, palasin saunasta. Ajattelin että ei vitsit, nyt en kyllä mene läppärille kun en saa siitä mitään mitä haluan. On parempi olla hetki hiljaa ja katsoa mitä haluan.

No minä haluan jakaa suruni ja iloni ja sittenkin tuntuu että ne jäävät sinne tyhjän ketsuppipullon seinille. Yhtä turhina, yhtä koskemattomina. Kelle minä jakaisin, kuka minut näkisi. Ei tule pois vaikka kuinka ravistaisi.

Mietin sitä ihmistä joka on minut nähnyt ja jolle olen voinut jakaa. En peloiltani ja traumoiltani aina uskaltanut, nyt hän on jossain kaukana. Ehkä uskalsin ymmärtää eron merkityksen vuoden siitä etäällä? Ehkä nyt olen vihdoin koskettanut lasipullon reunoja?