Mulla on vahvat pelot siitä että jään ulkopuoliseksi ja yksin kun tarvitsen muita.

Ne tulee esille siinä etten osaa luottaa mun kykyyn ottaa ihmisiin yhteyttä ja toimia sosiaalisissa tilanteissa.

Nää pelot on vahvistunu käytännössä sillä että mut on kouluaikoina jätetty aina yksin ja työnnetty sitä ulkopuolisuutta naamaan. Kelle mä olisin sitten purkanu? Ei ollu ketään johon olisin voinu luottaa - tai osannu kun en sitä oppinu.

Mä itkin äsken kivusta ja oikeastaan siksi että uskalsin nähdä että oon löytäny sen oikean ongelman. Se anto mulle toivoa: Mä voin päästä täältä ylös, minussa ei ole jotain syvää vikaa vaan kyvyssäni luottaa omaan arvooni toisten seurassa ja ollessani toisiin yhteydessä.

Mä pystyin itkemään sanomalla ääneen sattuu sattuu sattuu. Mä annoin äänen omalle kivulleni.

Ehkä tää helpottaa mun oloa jotenkin; mä olen tänä iltana - kuten niin usein - vaan jotenkin yrittänyt viivyttää ja vältellä sitä kipua kun en ole osannut luottaa että osaan käsitellä sen. Kun on jo oppinut olemaan niin sen vanki niin sieltä on vaikea löytää mitään uutta ratkaisua.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin 
Sen on tultava loppuun 
Nyt on aika